Nuoriostyölakiuudistuksen lähtökohtia

30.3.2015

Nuorisotyölakia ollaan uudistamassa.  Lakiuudistuksen lähtökohtana on säilyttää vanhasta laista se, mikä toimii ja kohdentaa uudistukset asioihin, joissa kaivataan muutosta. Lähestyn tässä lakiuudistusta kolmen näkökulman kautta. Ensiksi tarkastelen, kuka on nuori nuorisotyössä. Toiseksi pohdin alueellista yhdenvertaisuutta ja sen toteutumismahdollisuuksia nuorisotyössä. Lopuksi kiinnitän huomiota ennalta ehkäisevän työn vs. korjaavan työn painotuksiin.

Lakiuudistuksen yhteydessä on kysytty, kuka on nuori nuorisotyössä ja mikä on nuorisotyön kohdejoukko.  Se, miten kysymykseen vastataan vaikuttaa olennaisella tavalla nuorisotyön ja samalla myös nuorisotyötä säätelevän lain sisältöihin.

Nykyinen nuorisolaki määrittelee nuoriksi kaikki alle 29-vuotiaat. Nuorisotyön kohdejoukkoon kuuluviksi luetaan näin myös alle kouluikäiset, 0-6-vuotiaat lapset. Lakiuudistuksen yhteydessä on keskusteltu siitä, pitäisikö ikämääritystä muuttaa. Ikärajojen määrittämiseksi on kysytty nuorilta, ketkä ovat heidän mielestään nuoria. Yleisiä vastauksia ovat olleet 13–18-vuotiaat tai 13–25-vuotiaat.

Itse lähtisin ikämäärityksissä toiminnasta. Ketkä osallistuvat nuorisotoimen järjestämään toimintaan ja keille toiminta on suunnattu. Nuorisotyö vastaa monissa kunnissa koululaisten iltapäiväkerhoista ja nuorisotaloilla käyvät 13 vuotta täyttäneiden ohella myös 7-12-vuotiaat alakoululaiset. Erilaisiin nuorisotapahtumiin puolestaan osallistuu myös 18 vuotta täyttäneitä. Nuorisotyön kohdejoukon ulottaminen 18–25-vuotiaisiin on myös kansainvälinen yhteistyö huomioiden perusteltua. Alle kouluikäisiin suunnattu lapsi- ja perhetyö sen sijaan ei mielestäni kuulu nuorisotyön tehtäviin.

Yksi lakiuudistuksen tavoitteista on yhdenvertaisten palveluiden tarjoaminen nuorille asuinpaikasta riippumatta. Tavoitteena tämä on tärkeä, mutta samalla helpommin sanottu kuin tehty. Olosuhteet ovat pääkaupunkiseudun metropolialueella kovin erilaiset kuin Lapin selkosilla. Lapissa ja muuallakaan harvemmin asutuilla seuduilla nuorisotaloa tai nuorten työpajaa ei välttämättä löydy lähimailta.  Myös nuorisovaltuusto saattaa olla useamman kunnan yhteinen. Harvaan asutuilla alueilla korostuukin kuntien välisen yhteistyön ohella – tai jopa ennen kaikkea – kunnallisen nuorisotyön yhteistyö paikallisten muiden nuorisokasvattajien kanssa.

Lakiuudistuksen yhtenä lähtökohtana on ennaltaehkäisevä työote. Samanaikaisesti kuitenkin keskustellaan etsivästä nuorisotyöstä ja on esitetty myös kysymys, olisiko tarpeen perustaa nuorisotyöhön valtakunnallinen mielenterveystyön kehittämiskeskus. Nuorisotyön tehtävänä ei kuitenkaan ole erityisopetuksen tai terapiapalvelujen tarjoaminen. Sen sijaan olennaista on nuorten kohtaaminen ja heidän näissä kohtaamisissa saamansa psykososiaalinen tuki. Lakiuudistusta valmisteltaessa onkin tärkeää tunnistaa ja tunnustaa se työ, jota nuorisotyössä jo tehdään ja etsiä keinoja ennaltaehkäisevä työn jatkuvuuden varmistamiseen nuorisotyössä. 

Terveisin

Anna-Liisa

Alkuperäislähde: http://www.anna-liisalamsa.com/?x175213=314409 Artikkelin kirjoittaja: Anna-Liisa Lamsa Artikkelin kategor: Blogit

Jaa tämä sivu

Eväitä yhdessä kasvamisen matkalle

Suomalainen yhteiskunta on muuttunut rajusti viime vuosikymmeninä. Vielä 1960-luvulla merkittävä osa väestöstä sai elantonsa maanviljelystä ja maaseudun suurperhe oli tavanomainen perhetyyppi. 1970–1980-luvuilla teollisuudesta ja palvelualoilta elantonsa saavien osuus kasvoi. Vaikka muutoksissa on ollut lähtökohtaisesti kyse elinkeinorakenteen muutoksista, on niillä ollut vaikutuksensa myös perhe-elämään. Elinkeinorakenteen muuttuessa monet muuttivat työn perässä maalta kaupunkiin ja aiemmin perheessä toteutettuja toimintoja siirrettiin kodin ulkopuolella palkkatyönä hoidettaviksi. Perhekoko pieneni ja perhe-elämä yksityistyi. Muutosten rajuutta kuvaa hyvin se, että Suomessa muutokset tapahtuivat kahdessa vuosikymmenessä, kun niihin meni Norjassa 80 vuotta ja Ruotsissa 50 vuotta.

Tämän päivän vanhemmat kasvattavat lapsiaan erilaisessa ympäristössä kuin se, missä he ovat itse kasvaneet. Sukulaiset asuvat usein kaukana toisistaan, eivätkä naapurit välttämättä tunne toisiaan. Perheenjäsenillä on omat kodin ulkopuoliset, iänmukaiset maailmansa, vanhemmilla työnsä, pienillä lapsilla päivähoitopaikkansa ja isommilla lapsilla koulunsa. Tämän lisäksi perheenjäsenillä voi olla myös vapaa-ajalla omia harrastuksiaan ja menojaan. Kärjistyneimmillään koti voi olla kuin huoltoasema, jossa perheenjäsenet käyvät syömässä, peseytymässä, nukkumassa ja vaihtamassa vaatteita ennen kuin rientävät taas kukin omiin menoihinsa.

Yhteiskunnan muutosten myötä myös lapsuus ikävaiheena on muuttunut. Monet aiemmin nuoruuteen liitetyt asiat ovat tänä päivänä usein jo pikkukoululaisten tai jopa sitä nuorempien arkea. Lasten kasvuun ylipäätäänkin vaikuttavat monet perheen ulkopuoliset tekijät. Tilanne on vanhemmille helposti hämmentävä. Samat vanhemmuuden mallit, jotka toimivat 1960–1970-luvuilla, eivät välttämättä riitä 2010-luvulla. Vanhemmat voivat olla epävarmoja esimerkiksi siitä, missä kulkee lapsen itsemääräämisoikeuden raja. Onko heillä oikeutta kysyä, missä peruskouluikäinen lapsi on ollut koulupäivän jälkeen?  Jo vasta koulunkäyntinsä aloittanutta voidaan myös pitää jo niin isona, että hän pärjää hyvin itsekseen koulupäivän jälkeen ja jopa myöhäisillan tunteihin saakka.

Tämän päivän yleisin lastentauti on aikuisen nälkä. Vaikka nykylapset voivat olla monessa suhteessa tietäviä ja osaavia, ei heistä tule isoja sen aiemmin kuin ennenkään. Lapsesta ei tule isoa yhdessä yössä hänen aloittaessaan koulunkäynnin tai täyttäessään 12 tai 15 vuotta, eikä heti sen jälkeenkään. Tuen tarve kyllä muuttaa muotoaan ikävuosien karttuessa, mutta se on yhä olemassa. Mikäli lapsi jää vaille aikuisten riittävää tukea, hän ei saa olla lapsi. Tällöin kasvuiän kehitystehtävät voivat jäädä vaille riittävää ratkaisua ja myös kypsä aikuisuus voi jäädä aikanaan saavuttamatta.

Päävastuu lapsen kasvun tukemisesta on aina vanhemmilla. Vanhempien mahdollisuudet tukea lasten kasvua voivat kuitenkin joutua eri tilanteissa koetukselle. Vanhempien voimavaroja voi verottaa niin liika työ kuin työn puutekin. Toisaalta esimerkiksi perherakenteen muutokset voivat johtaa tilanteeseen, jossa perhe tarvitsee ulkopuolista apua. On myös tilanteita, joissa kotoa itsenäistymässä oleva nuori ei välttämättä halua ottaa apua vastaa omilta vanhemmiltaan tai hän ei halua rasittaa vanhempiaan omilla ongelmillaan. Tämänkaltaisissa tilanteissa tarvitaan perheen ulkopuolisten aikuisten tukea.

Myös vanhemmat tarvitsevat kasvatustehtävässään ja kasvussaan vanhempina tukea. Usein apua haetaan ensi sijassa sukulaisilta tai muilta perheen lähipiiriin kuuluvilta.  Aina perheellä ei kuitenkaan ole sukulaisia tai ystäviä, joiden puoleen kääntyä. Noissa tilanteissa korostuu perheiden yhteistyö päivähoidon ja koulun kanssa. Vaikka kasvatuksen ammattilaiset eivät voi ottaa vanhempien kasvatusvastuuta kannettavakseen, on niiden tehtävänä vanhempien tukeminen kasvatustehtävässä. Tämän lisäksi päivähoito ja koulu voivat toimia aloitteentekijöinä vanhempien keskinäisen yhteistyön ja yhteisöllisen kasvatuskumppanuuden vahvistamisessa.

Hyvin toimivaa yhteisöä kasvun paikkana voisi verrata joukkuepeliin. Hyvin toimivaa joukkuetta luonnehtii ehkä parhaiten sen jäsenten kokemus kuulumisesta joukkueeseen “meidän koulu” tai “meidän asuinalue” henki. Myös hyvin toimiva joukkue kohtaa joskus vaikeuksia, mutta niistä on mahdollista selviytyä yhdessä.  Yhteisölliset siteet muodostavat sosiaalisen turvaverkon, joka kannattelee myös niiden lasten tervettä ja tasapainoista kasvua, jotka eivät syystä tai toisesta saa kotoaan riittävää tukea omalle kasvulleen. Tätä voitaisiin kai tavoitella?

Terveisin

Anna-Liisa

 

Alkuperäislähde: http://www.anna-liisalamsa.com/?x175213=308777 Artikkelin kirjoittaja: Anna-Liisa Lamsa Artikkelin kategor: Blogit

Minne peruskoulun jälkeen?

Nuorten jatkokoulutukseen ja ammatinvalintaan liittyvät kysymykset ovat lähiaikoina ajankohtaisia monissa perheissä.  Oman alan valinta voi kuitenkin olla peruskoulun päättövaiheessa olevalle nuorelle haasteellinen tehtävä. 

Nuorella ei välttämättä ole mielikuvaa, mitä opiskelu ja työnteko tietyllä koulutus- ja ammattialalla merkitsevät. Mielikuva ammattialasta voi olla myös kapea, jolloin niin opinnot kuin niiden jälkeiset työmahdollisuudet nähdään rajatumpina kuin ne ovat todellisuudessa. Esimerkiksi datanomikoulutuksesta kiinnostunut nuori voi tykätä pelata tietokonepelejä tai media-assistentin koulutukseen mielivä haaveilla urasta musiikkibisneksen parissa.  Omat mielenkiinnonkohteet voivat olla opintojen kantava voima. Vaarana on kuitenkin, ettei peleistä kiinnostunut nuori jaksa kiinnostua ohjelmoinnista tai musiikkibisneksestä kiinnostunut matematiikan ja kielten opinnoista, jos näiden opintojen yhteys tuleviin työtehtäviin on jäänyt heille hämärämmäksi.

Yksi niin opiskelupaikkaa miettivää nuorta kuin hänen vanhempiaankin mietityttävä asia on myös se, onko alan töitä saatavissa valmistumisen jälkeen.  Epävarmuus alan työllisyydestä näkyykin paitsi alavalinnoissa, myös nuorten alttiutena keskeyttää koulutus ammattialoilla, joilla työllisyystilanne on heikko. Myös uutiset YT-neuvotteluista ja irtisanomisista vaikuttavat niin nuorten alanvalintaan kuin koulutuksessa pysymiseenkin.  1990-luvun pankkikriisin aikaan tämä näkyi merkonomiopintojen keskeyttämisinä. Parin viime vuoden aikana Nokian irtisanomiset ovat puolestaan syöneet datanomikoulutuksen kiinnostavuutta.

Alanvalintaa ei helpota se, että jatkokoulutukseen hakeutuminen voi merkitä samalla muuttoa pois kotoa. Mieleistä koulutusta välttämättä ole tarjolla kotikunnassa eikä välttämättä lähiseudullakaan.  Tähän vaikuttavat niin koulutusyksiköiden erikoistuminen kuin myös nuorisoikäluokan pieneneminen eri alueilla. Jos ikäluokan koko on vain muutamia kymmeniä nuoria, on vaikeaa ylläpitää monipuolista koulutustarjontaa paikkakunnalla. Edes seutukunnallisesti ei välttämättä löydy riittävästi nuoria tietyn alan ammatilliseen koulutukseen sen paremmin kuin lukioihinkaan.

Vaikka valinta on vaikea, se on silti tehtävä. Nuori tarvitsee kuitenkin valinnan tekemisessä aikuisen tukea ja ohjausta. Aikuinen voi toimia nuorelle mallina ja kertoa, mitä työ tietyllä alalla on ja millaisissa työtehtävissä tietyn alan koulutuksen saaneet voivat toimia. Perinteinen, vanhempien malliin pohjautuva ammatinvalinnan väylä oli vallitseva vielä 1950–1960-luvulla. Opettajien lapsista tuli usein opettajia, juristin lapsista juristeja ja maanviljelijän vanhimmalla pojalla ei ollut juuri muita vaihtoehtoja kuin tilanpidon jatkaminen.

Vaikka ajat ovat muuttuneet, on vanhempien tai muun mallin jalanjäljille lähteminen edelleen yksi nuorten ammatinvalinnan pääväylistä. Perinteistä ammatinvalinnanväylää voidaan verrata junaan. Tälle tielle lähtiessään nuori tietää suhteellisen tarkasti, minne hän on matkalla. On helppoa valita ala, josta tietää, mitä alalla opiskelu ja työskentely ovat.

Myöhäismodernia ammatinvalintaa voidaan sen sijaan verrata urheiluautoon. Nämä valinnat pohjautuvat hänen omiin mielenkiinnonkohteisiinsa ja valintoihinsa. Nuori joutuu matkan aikana tekemään valintoja, mihin suuntaan kääntyy eri risteyksissä. Valinnan perusteena voivat olla koulumenestyksen ohella harrastukset. Nuori voi haluta esimerkiksi lumilautailijaksi.  Aikuisen ensireaktio tämänkaltaiseen urasuunnitelmaan on herkästi, etteihän siitä saa elantoa. Tuossa vaiheessa aikuisen on kuitenkin hyvä pysähtyä miettimään, mitä muuta ura voisi olla kuin lumilatailua. Kenties nuori voisi toimia lumilautailun opettajana tai lumilautojen myyjänä.

Samankin alan sisällä on useampia vaihtoehtoja. Tämä on hyvä muistaa myös silloin, jos nuori näkee edessään umpikujan, joko sen vuoksi ettei pääse opiskelemaan haluamalleen alalle tai alan tulevaisuus näyttää epävarmalta. Urapolun näyttäessä päätyvän umpikujaan, voi aikuinen yhdessä nuoren kanssa miettiä, mitä vaihtoehtoja alalla on. Mitä voisi olla persoonallinen ammattitaito alalla, mitä reittejä siihen voi päästä ja millaisia urapolkuja se mahdollistaa? Samaan tai samankaltaiseen päämäärään voi päästä eri reittejä pitkin.

Aikuisten yhtenä tehtävänä – ehkä tärkeimpänä – on toivon ylläpitäminen nuorten elämässä. Toivon ylläpitämisessä on kyse nykyisten ja tulevien mahdollisuuksien näkemisestä. Palautetta antaessaan aikuinen on nuorelle peili, josta nuori näkee ennen kaikkea vahvuutensa, mutta myös mahdollisesti alanvalinnassa huomioitavat rajoitteet. Mikä ja millainen nuori on ja mitä hänestä voi tulla? Ehkä aikuisen ehdotukset eivät tunnu nuoresta heti omilta. Tästä huolimatta niillä on merkitystä nuoren etsiessä omaa paikkaansa. Ehkäpä nuori voi enemmin tai myöhemmin todeta, että mitäs minulle sanottiinkaan tai varmistua siitä, ettei tietty ala ole missään tapauksessa oma juttu. Sekin on hyvä tunnistaa, kun etsii omaa polkuaan ja paikkaansa maailmassa.  

Terveisin

Anna-Liisa

Alkuperäislähde: http://www.anna-liisalamsa.com/?x175213=307782 Artikkelin kirjoittaja: Anna-Liisa Lamsa Artikkelin kategor: Blogit

Pitäisikö ammattikorkeakoulu ja yliopisto yhdistää?

8.2.2015

Opetusministeri Krista Kiuru (sd) arvioi reilu viikko sitten, että seuraavissa hallitusneuvotteluissa pohditaan, miten ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen toimintoja voitaisiin yhdistää. Näin siitä huolimatta, että puolueen puheenjohtajien tentissä ainoastaan kristillisdemokraattien puheenjohtaja kannatti duaalimallin purkua ja useampi ammattiliitto on ottanut kantaa duaalimallin säilyttämisen puolesta.  Myöskään minä sekä ammattikorkeakoulussa että yliopistossa opettaneena en kannata duaalimallin purkua. 

Korkeakoulutuksen duaalimallissa ammattikorkeakoululla ja yliopistolla on omat toisistaan poikkeavat profiilinsa ja tehtävänsä. Ammattikorkeakoulujen tehtävänä on ammatillisten asiantuntijoiden tuottaminen työelämän tarpeisiin ja alueellinen kehittäminen yhteistyössä yritysten kanssa. Yliopistoissa puolestaan painotetaan tieteelliseen tietoon pohjautuvaa akateemista koulutusta ja perustutkimusta. Myös opiskelijoiden orientaatio on ammattikorkeakoulussa erilainen kuin yliopistossa. Ammattikouluopiskelijat suuntautuvat usein enemmän käytäntöön, kun yliopisto-opiskelijoilla painottuu teoreettinen orientaatio. Jako on luonnollisesti pelkistävä, mutta se kuvaan hyvin ammattikorkeakoulun ja yliopiston eroavuuksia ja sitä, miten eri tavoin suuntautuvat korkeakoulut täydentävät toisiaan.

Yhtenä vaihtoehtona nykyiselle duaalimallille on väläytelty mallia, jossa korkeakouluja säätelisi yksi laki kahden sijaan. Myös tämä malli on korkeakoulujen nykytilanne huomioiden ongelmallinen. Yliopistolain edellisestä uudistuksesta on aikaa vain viisi vuotta ja uusi ammattikorkeakoululaki tuli voimaan vasta reilu kuukausi sitten. Lainsäädännön uudistus merkitsisikin muutoksia korkeakoulujen toimintaa säätelevään säädöspohjaan ennen kuin edellisiäkään on ennätetty käydä kunnolla läpi. 

Rakenteellisilla muutoksilla haetaan säästöjä. Niitä on haettu myös koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelman (KESU 2011–2016) linjauksilla. Suunnitelmassa esitetään muun muassa, että korkeakouluista tulee muodostaa laajempia yksikköjä, jotka ovat profiloituneet aiempaa selkeämmin. Näitä muutoksia korkeakoulukentässä on jo tehty. Tämän lisäksi kehittämissuunnitelmaan sisältyy esityksiä korkeakoulujen välisen yhteistyön alueellisesta tiivistämisestä muun muassa Lapissa.   

Duaalimallin purkupuheiden sijaan nyt on aika antaa korkeakouluille aikaa jo tehtyjen ja sovittujen uudistusten käytäntöön saamiseen koko laajuudessaan. Näihin suunnitelmiin sisältyy muun muassa ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen yhteistyön kehittäminen ja synergiaetujen hakeminen tätä kautta.  

Jo tehtyjen tai sovittujen uudistusten kustannusvaikutukset ovat nähtävissä kokonaisuudessaan vasta hieman pidemmällä aikavälillä. Korkeakoulu-uudistus kokonaisuudessaan on tarkoitus arvioida kansainvälisesti vuonna 2020.

Terveisin Anna-Liisa

 

 

Alkuperäislähde: http://www.anna-liisalamsa.com/?x175213=307631 Artikkelin kirjoittaja: Anna-Liisa Lamsa Artikkelin kategor: Blogit

Jalasmökkien aika on ohi

24.1.2015

1982 käytiin keskustelua siitä, oliko Paavo Väyrysen oikea kotipaikka Keminmaa vai Helsinki. Hän oli kirjoilla Keminmaalla, jossa hänellä oli kesäasumiseen soveltuva jalasmökki, kun varsinainen koti oli Helsingissä.

Jalasmökkikohu ja siihen liittyvä kysymys ehdokkaan kotipaikasta on jäänyt monien mieleen. Asetuttuani eduskuntavaaliehdokkaaksi Pohjois-Pohjanmaan sijaan Lapin vaalipiirissä monet kysyivätkin minulta, olenko muuttanut Lappiin.  Minulle tuli myös kysymyksiä siitä, miten voin oululaisena olla ehdokkaana Lapissa. En lähde tässä sen enemmän kommentoimaan jalasmökkikohua. Sen aika on ohi. Sen sijaan tarkastelen vaalikelpoisuutta ja asettumista ehdolle muussa kuin asuinpaikan mukaisessa vaalipiirissä.

Vaalikelpoisuus eduskuntavaaleissa pohjautuu vuoden 1999 perustuslakiin ja se on riippumaton ehdokkaan kotikunnasta. Lain mukaan ehdokas voi asettautua ehdolle missä tahansa vaalipiirissä, kuitenkin vain yhdessä vaalipiirissä. Helsinkiläinen tai oululainen voi olla ehdokkaana esimerkiksi Lapissa tai päinvastoin.

Kuntavaaleissa ehdokkaaksi kelpaa vaalilain (1998) mukaan ainoastaan kyseisen kunnan asukas. Eduskuntavaaleissa tätä ehtoa ei ole, eikä ehdokkaan tarvitse muuttaa toisen piirin alueelle ollakseen siellä vaalikelpoinen. Osaltaan vaalikelpoisuutta koskevaan hämmennykseen onkin syynä myös eri vaaleissa eri tavoin määritelty vaalikelpoisuus.

Etelä-Suomessa asettuminen ehdolle toiseen vaalipiiriin on tavallisempaa kuin Pohjois-Suomessa. Esimerkiksi liikkuvuus Helsingin ja Uudenmaan vaalipiirien välillä on yleistä. Pohjoisessa liikkuvuutta vaalipiirirajan yli ei ole niin paljon ja myös tämän mahdollisuuden lainmukaisuus on jäänyt tuntemattomammaksi.

Asettumisella ehdokkaaksi toisessa vaalipiirissä kuin oma asuinpaikka on, on aina perusteensa. Päätös voi perustua valtakunnalliseen tunnettuuteen tai siihen että on syntynyt ja/tai asunut pitkään toisen vaalipiirin alueella. Perusteena voi olla myös liikkuminen työn vuoksi yli vaalipiirirajojen, mikä on tilanne omalla kohdallani.

Olen työskennellyt vuodesta 1998 eri verkosto-organisaatioissa ja edustanut työssäni laajemmin koko Pohjois-Suomea Lappi mukaan lukien.  Vuosien mittaan Lappi on tullut minulle tutuksi. En tässä lähde avaamaan sen tarkemmin yhteyksiäni Lappiin. Se on toisten kirjoitusten aihe. Sen sijaan voin todeta olevani ja olleeni jo vuosien ajan koko Pohjois-Suomen edustaja – myös yli Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin välisen vaalipiirirajan.

 

Terveisin

Anna-Liisa

 

Perustuslaki

Vaalilaki

Rajoja ja rajojen ylityksiä -blogikirjoitus

Alkuperäislähde: http://www.anna-liisalamsa.com/?x175213=305013 Artikkelin kirjoittaja: Anna-Liisa Lamsa Artikkelin kategor: Blogit

Omaiset hoitajina

4.1.2015

Arvioiden mukaan Suomessa on noin 350 000 omaishoitajaa ja omaishoito on yhä kasvava järjestelmä. Se ei ole kuitenkaan vakiinnuttanut paikkaansa osana kuntien palvelujärjestelmää. Monet omaishoitajista eivät saa omaishoidon tukea, vaikka heidän hoidettavanaan olevan omaisen hoivan tarve on ilmeinen, eikä omainen selviydy arjessaan omatoimisesti. Myöskään omaishoitajan vapaan aikainen hoito ei toimi aina ja kaikkialla asianmukaisella tavalla.

Omaishoidon tuki perustuu lakiin (Laki 937/2005). Tästä huolimatta eri kunnissa asuvat eivät ole tukea tarvitessaan tasavertaisessa asemassa. Tuki saatetaan evätä jo ennen varsinaista hakua, kun tukimahdollisuutta tiedustelevalle omaishoitajalle kerrotaan, ettei hänellä ole oikeutta tukeen. Tätä näkemystä saatetaan perustella sillä, että hoidettava omainen käyttää myös kotisairaanhoidon palveluja. Kotisairaanhoitajan käynti kaksi-kolme kertaa viikossa ei kuitenkaan riitä vastaamaan jatkuvaa hoitoa tarvitsevan avun tarpeisiin, vaan suurin osa hoitotyöstä jää omaishoitajalle. Usein kuntien omaishoidontukeen varaamat määrärahat myös loppuvat kesken vuoden.

Moni omaishoitaja hoitaa läheistään palkkatyön ohella.  Mikäli hoidettava omainen on omaishoidon tuen piirissä, on heillä oikeus vapaisiin. Esimerkiksi kotisairaanhoidon kautta saatava apu ei kuitenkaan ole aina riittävää. Kohtuullisena ei voida pitää tilannetta, jossa yksin asuva ja aamulla ylösnousemisessa apua tarvitseva ikäihminen joutuu odottamaan kotisairaanhoidon käyntiä puolille päivin. Omaishoidon tuen ulkopuolella olevat eivät välttämättä edes saa tilapäisapua, vaan vapaan aikainen hoito on järjestettävä itse.

Väestön ikääntymisen myötä myös hoivaa tarvitsevien ikäihmisten määrä kasvaa. Ikäihmisten ohella hoivaa tarvitsevat myös ne, jotka eivät vamman tai sairauden vuoksi selviydy arjessaan omatoimisesti olivatpa he minkä ikäisiä tahansa. Asetettujen tavoitteiden mukaan tulevaisuudessa vain harva ikäihminen tai sairauden tai vamman vuoksi hoivaa tarvitseva asuu laitoksessa. Tämä on myös ihmisten omien toiveiden mukaista. Useimmat haluavat asua kotonaan, mikäli se on mahdollista. Omaishoidolla voidaan mahdollistaa kotona asuminen ja siirtää tarvetta kalliimpiin hoitomuotoihin. Tämä edellyttää kuitenkin omaishoidon aseman vakiinnuttamista ja sitä, että tukea on myös saatavissa tarvittaessa.

Omaishoitajat tekevät yhteiskunnallisesti arvokasta työtä.  Vuonna 2013 jo pelkästään omaishoidontuen piirissä olevat omaishoitajat säästivät yhteiskunnan varoja 1,1 miljardia euroa vuodessa.  Kun tämän lisäksi huomioidaan omaishoidon tuen ulkopuolella olevien, mutta apua päivittäisissä toimissaan tarvitsevien tekemä työ, puhutaan todella merkittävistä säästöistä.  Jotta omaishoitajat jaksaisivat myös jatkossa tehdä arvokasta työtään myös jatkossa, on omaishoidon asema osana kuntien palvelujärjestelmää vakiinnutettava ja tuen kriteerit yhtenäistettävä niin, että omaishoitajat saavat sen tuen, joka heille kuuluu.

 

Terveisin

 

Anna-Liisa

Alkuperäislähde: http://www.anna-liisalamsa.com/?x175213=301843 Artikkelin kirjoittaja: Anna-Liisa Lamsa Artikkelin kategor: Blogit

Rajoja ja rajojen ylityksiä

23.11.2014

Monille voi olla yllätys, että olen Pohjois-Pohjanmaan sijaan eduskuntavaaliehdokkaana Lapin piirissä. Tein kuitenkin puolitoista kuukautta sitten valintani ja vastasin Lapin kutsuun.

Valintani ei ollut niin yllättävä kuin pinnalta voi näyttää. Kun aloitin vuonna 1998 Nuorisotutkimusverkoston tutkijana, olin verkostossa ainoa tutkija Jyväskylän pohjoispuolelta. Vuosituhannen alussa Humakissa työskennellessäni tieni vei usein Tornion yksikköön, jossa meni välillä kesäisiä viikonloppujakin yhteisen työn äärellä kesän opetuksettomasta jaksosta huolimatta. Pian kahdentoista vuoden ajan olen työskennellyt Ammattiopisto Luovissa (aik. Merikosken ammatillinen koulutuskeskus) ja usein olen kääntänyt auton keulan pohjoiseen vieraillakseni Luovin pohjoisissa toimipisteissä ja osallistuakseni Lapin oppilaitosten kanssa yhteisiin projekteihin. Olenkin jo liki kahdenkymmenen vuoden aikana tehnyt töitä verkosto-organisaatioissa, joissa olen edustanut tavalla tai toisella Pohjois-Suomea laajemmin kuin vain Oulun tai Pohjois-Pohjanmaan näkökulmasta.

Eri työtehtävien puitteissa ja niiden ohella olen parin vuosikymmenen ajan kiertänyt maata luennoijana ja usein luentomatkani ovat suuntautuneet Lappiin. Luentomatkoillani olen kierrellyt Lappia käyden niin Rovaniemellä, Kemissä, Torniossa, Keminmaalla, Kemijärvellä, Sodankylässä, Ylitorniolla kuin Kolarissakin. Lisäksi lappilaisia on osallistunut useille verkon kautta pitämilleni luennoille. Pitkien välimatkojen mukanaan tuomat haasteet olivat yhtenä lähtökohtana myös verkon kautta välitettävän Opettajuuden haasteet -studia generalia luentosarjan eli nykyisten Erkkaa verkossa verkkoluentojen synnyssä.   Luentosarja sai alkunsa Rovaniemellä oppilaitosjohdon päivillä käymistäni keskusteluista. Alun alkaen tavoitteena oli kehittää opetusalan täydennyskoulutusmuoto, joka palvelee erityisesti harvaan asuttujen seutujen oppilaitoksia Pohjois- ja Itä-Suomessa.  Uudet tekniset ratkaisut ovat mahdollistaneet luentojen lähettämisen yhä useammille paikkakunnille, joista monet ovat Lapin alueella.

Lapin alueen koulutuksen haasteisiin sain tutustua myös muutama vuosi sitten Ylitornion toisen asteen koulutusstrategiaa kootessani. Strategiaa kirjoittaessani perehdyin Lapin väestökehitystä ja työllisyyttä koskeviin tilastotietoihin. Tilastotietoja täydensivät kyselyillä ja haastatteluilla kerätyt tiedot. Niiden kautta minulle avautui näkökulmia väestön ikärakenteen ja elinkeinorakenteen muutosten mukanaan tuomiin haasteisiin, mutta myös kehittämismahdollisuuksiin.

Yhteyteni Lappiin eivät rajoitu työn kautta muodostuneisiin yhteyksiin. Rovaniemi on ollut minulle opiskelukaupunki niin 1980-luvun lopulla suorittaessani maisterintutkintoon sisältyviä sosiaalipolitiikan sivuaineopintoja kuin nykyisin tehdessäni sosiaalipolitiikan väitöskirjaa.  Aiemmassa kasvatustieteen väitöksessäni vastaväittäjä oli Lapin yliopistosta. Jo nuoruusvuosina hakeuduin kotikunnan rippileirin sijaan hiihtorippikouluun Savukoskelle ja kirjoitusten jälkeisenä kesänä lähdin ulkomaisen vieraani kanssa patikkaretkelle Kemijärvelle. Parin viime vuoden aikana olen käynyt Lapissa myös politiikan puitteissa ja ollut puheenvuoron pitäjänä Tornion Kokoomusnaisten puutarhajuhlissa ja Lapin Lastenliiton järjestämässä Ei Hullumpi -seminaarissa.

Valinnoilla on perustelunsa. Niin on myös omalla päätökselläni asettua eduskuntavaaliehdokkaaksi naapurimaakunnassa.  Itselleni maantieteellinen raja Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin välillä ei ole ongelma.  Oikeastaan se ei ole minulle raja ollenkaan, vaan esimerkiksi kansainvälisissä yhteyksissä kerron aina olevani Pohjois-Suomesta. Etelä-Suomessa asettuminen ehdokkaaksi toisessa vaalipiirissä on tavallisempaa kuin pohjoisessa. Joskus on kuitenkin hyvä ylittää rajoja ja tehdä jotakin tavanomaisesta poikkeavaa. 

Tästä alkaa 146 päivän matka kohti huhtikuista h-hetkeä ja eduskuntavaaleja. Matkan aikana tulen kiertelemään Lappia ja ylittämään maakunnan rajan ja kuntarajoja. Jos satut olemaan seudulla siellä päin liikkuessani, tule moikkaamaan ja kertomaan omia näkemyksiäsi Lapin tulevaisuudesta ja siitä, mitä asioille tulisi tehdä.

 

Terveisin

Anna-Liisa

Alkuperäislähde: http://www.anna-liisalamsa.com/?x175213=293567 Artikkelin kirjoittaja: Anna-Liisa Lamsa Artikkelin kategor: Blogit