Minne peruskoulun jälkeen?

Nuorten jatkokoulutukseen ja ammatinvalintaan liittyvät kysymykset ovat lähiaikoina ajankohtaisia monissa perheissä.  Oman alan valinta voi kuitenkin olla peruskoulun päättövaiheessa olevalle nuorelle haasteellinen tehtävä. 

Nuorella ei välttämättä ole mielikuvaa, mitä opiskelu ja työnteko tietyllä koulutus- ja ammattialalla merkitsevät. Mielikuva ammattialasta voi olla myös kapea, jolloin niin opinnot kuin niiden jälkeiset työmahdollisuudet nähdään rajatumpina kuin ne ovat todellisuudessa. Esimerkiksi datanomikoulutuksesta kiinnostunut nuori voi tykätä pelata tietokonepelejä tai media-assistentin koulutukseen mielivä haaveilla urasta musiikkibisneksen parissa.  Omat mielenkiinnonkohteet voivat olla opintojen kantava voima. Vaarana on kuitenkin, ettei peleistä kiinnostunut nuori jaksa kiinnostua ohjelmoinnista tai musiikkibisneksestä kiinnostunut matematiikan ja kielten opinnoista, jos näiden opintojen yhteys tuleviin työtehtäviin on jäänyt heille hämärämmäksi.

Yksi niin opiskelupaikkaa miettivää nuorta kuin hänen vanhempiaankin mietityttävä asia on myös se, onko alan töitä saatavissa valmistumisen jälkeen.  Epävarmuus alan työllisyydestä näkyykin paitsi alavalinnoissa, myös nuorten alttiutena keskeyttää koulutus ammattialoilla, joilla työllisyystilanne on heikko. Myös uutiset YT-neuvotteluista ja irtisanomisista vaikuttavat niin nuorten alanvalintaan kuin koulutuksessa pysymiseenkin.  1990-luvun pankkikriisin aikaan tämä näkyi merkonomiopintojen keskeyttämisinä. Parin viime vuoden aikana Nokian irtisanomiset ovat puolestaan syöneet datanomikoulutuksen kiinnostavuutta.

Alanvalintaa ei helpota se, että jatkokoulutukseen hakeutuminen voi merkitä samalla muuttoa pois kotoa. Mieleistä koulutusta välttämättä ole tarjolla kotikunnassa eikä välttämättä lähiseudullakaan.  Tähän vaikuttavat niin koulutusyksiköiden erikoistuminen kuin myös nuorisoikäluokan pieneneminen eri alueilla. Jos ikäluokan koko on vain muutamia kymmeniä nuoria, on vaikeaa ylläpitää monipuolista koulutustarjontaa paikkakunnalla. Edes seutukunnallisesti ei välttämättä löydy riittävästi nuoria tietyn alan ammatilliseen koulutukseen sen paremmin kuin lukioihinkaan.

Vaikka valinta on vaikea, se on silti tehtävä. Nuori tarvitsee kuitenkin valinnan tekemisessä aikuisen tukea ja ohjausta. Aikuinen voi toimia nuorelle mallina ja kertoa, mitä työ tietyllä alalla on ja millaisissa työtehtävissä tietyn alan koulutuksen saaneet voivat toimia. Perinteinen, vanhempien malliin pohjautuva ammatinvalinnan väylä oli vallitseva vielä 1950–1960-luvulla. Opettajien lapsista tuli usein opettajia, juristin lapsista juristeja ja maanviljelijän vanhimmalla pojalla ei ollut juuri muita vaihtoehtoja kuin tilanpidon jatkaminen.

Vaikka ajat ovat muuttuneet, on vanhempien tai muun mallin jalanjäljille lähteminen edelleen yksi nuorten ammatinvalinnan pääväylistä. Perinteistä ammatinvalinnanväylää voidaan verrata junaan. Tälle tielle lähtiessään nuori tietää suhteellisen tarkasti, minne hän on matkalla. On helppoa valita ala, josta tietää, mitä alalla opiskelu ja työskentely ovat.

Myöhäismodernia ammatinvalintaa voidaan sen sijaan verrata urheiluautoon. Nämä valinnat pohjautuvat hänen omiin mielenkiinnonkohteisiinsa ja valintoihinsa. Nuori joutuu matkan aikana tekemään valintoja, mihin suuntaan kääntyy eri risteyksissä. Valinnan perusteena voivat olla koulumenestyksen ohella harrastukset. Nuori voi haluta esimerkiksi lumilautailijaksi.  Aikuisen ensireaktio tämänkaltaiseen urasuunnitelmaan on herkästi, etteihän siitä saa elantoa. Tuossa vaiheessa aikuisen on kuitenkin hyvä pysähtyä miettimään, mitä muuta ura voisi olla kuin lumilatailua. Kenties nuori voisi toimia lumilautailun opettajana tai lumilautojen myyjänä.

Samankin alan sisällä on useampia vaihtoehtoja. Tämä on hyvä muistaa myös silloin, jos nuori näkee edessään umpikujan, joko sen vuoksi ettei pääse opiskelemaan haluamalleen alalle tai alan tulevaisuus näyttää epävarmalta. Urapolun näyttäessä päätyvän umpikujaan, voi aikuinen yhdessä nuoren kanssa miettiä, mitä vaihtoehtoja alalla on. Mitä voisi olla persoonallinen ammattitaito alalla, mitä reittejä siihen voi päästä ja millaisia urapolkuja se mahdollistaa? Samaan tai samankaltaiseen päämäärään voi päästä eri reittejä pitkin.

Aikuisten yhtenä tehtävänä – ehkä tärkeimpänä – on toivon ylläpitäminen nuorten elämässä. Toivon ylläpitämisessä on kyse nykyisten ja tulevien mahdollisuuksien näkemisestä. Palautetta antaessaan aikuinen on nuorelle peili, josta nuori näkee ennen kaikkea vahvuutensa, mutta myös mahdollisesti alanvalinnassa huomioitavat rajoitteet. Mikä ja millainen nuori on ja mitä hänestä voi tulla? Ehkä aikuisen ehdotukset eivät tunnu nuoresta heti omilta. Tästä huolimatta niillä on merkitystä nuoren etsiessä omaa paikkaansa. Ehkäpä nuori voi enemmin tai myöhemmin todeta, että mitäs minulle sanottiinkaan tai varmistua siitä, ettei tietty ala ole missään tapauksessa oma juttu. Sekin on hyvä tunnistaa, kun etsii omaa polkuaan ja paikkaansa maailmassa.  

Terveisin

Anna-Liisa

Alkuperäislähde: http://www.anna-liisalamsa.com/?x175213=307782 Artikkelin kirjoittaja: Anna-Liisa Lamsa Artikkelin kategor: Blogit

Jaa tämä sivu

Pitäisikö ammattikorkeakoulu ja yliopisto yhdistää?

8.2.2015

Opetusministeri Krista Kiuru (sd) arvioi reilu viikko sitten, että seuraavissa hallitusneuvotteluissa pohditaan, miten ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen toimintoja voitaisiin yhdistää. Näin siitä huolimatta, että puolueen puheenjohtajien tentissä ainoastaan kristillisdemokraattien puheenjohtaja kannatti duaalimallin purkua ja useampi ammattiliitto on ottanut kantaa duaalimallin säilyttämisen puolesta.  Myöskään minä sekä ammattikorkeakoulussa että yliopistossa opettaneena en kannata duaalimallin purkua. 

Korkeakoulutuksen duaalimallissa ammattikorkeakoululla ja yliopistolla on omat toisistaan poikkeavat profiilinsa ja tehtävänsä. Ammattikorkeakoulujen tehtävänä on ammatillisten asiantuntijoiden tuottaminen työelämän tarpeisiin ja alueellinen kehittäminen yhteistyössä yritysten kanssa. Yliopistoissa puolestaan painotetaan tieteelliseen tietoon pohjautuvaa akateemista koulutusta ja perustutkimusta. Myös opiskelijoiden orientaatio on ammattikorkeakoulussa erilainen kuin yliopistossa. Ammattikouluopiskelijat suuntautuvat usein enemmän käytäntöön, kun yliopisto-opiskelijoilla painottuu teoreettinen orientaatio. Jako on luonnollisesti pelkistävä, mutta se kuvaan hyvin ammattikorkeakoulun ja yliopiston eroavuuksia ja sitä, miten eri tavoin suuntautuvat korkeakoulut täydentävät toisiaan.

Yhtenä vaihtoehtona nykyiselle duaalimallille on väläytelty mallia, jossa korkeakouluja säätelisi yksi laki kahden sijaan. Myös tämä malli on korkeakoulujen nykytilanne huomioiden ongelmallinen. Yliopistolain edellisestä uudistuksesta on aikaa vain viisi vuotta ja uusi ammattikorkeakoululaki tuli voimaan vasta reilu kuukausi sitten. Lainsäädännön uudistus merkitsisikin muutoksia korkeakoulujen toimintaa säätelevään säädöspohjaan ennen kuin edellisiäkään on ennätetty käydä kunnolla läpi. 

Rakenteellisilla muutoksilla haetaan säästöjä. Niitä on haettu myös koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelman (KESU 2011–2016) linjauksilla. Suunnitelmassa esitetään muun muassa, että korkeakouluista tulee muodostaa laajempia yksikköjä, jotka ovat profiloituneet aiempaa selkeämmin. Näitä muutoksia korkeakoulukentässä on jo tehty. Tämän lisäksi kehittämissuunnitelmaan sisältyy esityksiä korkeakoulujen välisen yhteistyön alueellisesta tiivistämisestä muun muassa Lapissa.   

Duaalimallin purkupuheiden sijaan nyt on aika antaa korkeakouluille aikaa jo tehtyjen ja sovittujen uudistusten käytäntöön saamiseen koko laajuudessaan. Näihin suunnitelmiin sisältyy muun muassa ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen yhteistyön kehittäminen ja synergiaetujen hakeminen tätä kautta.  

Jo tehtyjen tai sovittujen uudistusten kustannusvaikutukset ovat nähtävissä kokonaisuudessaan vasta hieman pidemmällä aikavälillä. Korkeakoulu-uudistus kokonaisuudessaan on tarkoitus arvioida kansainvälisesti vuonna 2020.

Terveisin Anna-Liisa

 

 

Alkuperäislähde: http://www.anna-liisalamsa.com/?x175213=307631 Artikkelin kirjoittaja: Anna-Liisa Lamsa Artikkelin kategor: Blogit

Jalasmökkien aika on ohi

24.1.2015

1982 käytiin keskustelua siitä, oliko Paavo Väyrysen oikea kotipaikka Keminmaa vai Helsinki. Hän oli kirjoilla Keminmaalla, jossa hänellä oli kesäasumiseen soveltuva jalasmökki, kun varsinainen koti oli Helsingissä.

Jalasmökkikohu ja siihen liittyvä kysymys ehdokkaan kotipaikasta on jäänyt monien mieleen. Asetuttuani eduskuntavaaliehdokkaaksi Pohjois-Pohjanmaan sijaan Lapin vaalipiirissä monet kysyivätkin minulta, olenko muuttanut Lappiin.  Minulle tuli myös kysymyksiä siitä, miten voin oululaisena olla ehdokkaana Lapissa. En lähde tässä sen enemmän kommentoimaan jalasmökkikohua. Sen aika on ohi. Sen sijaan tarkastelen vaalikelpoisuutta ja asettumista ehdolle muussa kuin asuinpaikan mukaisessa vaalipiirissä.

Vaalikelpoisuus eduskuntavaaleissa pohjautuu vuoden 1999 perustuslakiin ja se on riippumaton ehdokkaan kotikunnasta. Lain mukaan ehdokas voi asettautua ehdolle missä tahansa vaalipiirissä, kuitenkin vain yhdessä vaalipiirissä. Helsinkiläinen tai oululainen voi olla ehdokkaana esimerkiksi Lapissa tai päinvastoin.

Kuntavaaleissa ehdokkaaksi kelpaa vaalilain (1998) mukaan ainoastaan kyseisen kunnan asukas. Eduskuntavaaleissa tätä ehtoa ei ole, eikä ehdokkaan tarvitse muuttaa toisen piirin alueelle ollakseen siellä vaalikelpoinen. Osaltaan vaalikelpoisuutta koskevaan hämmennykseen onkin syynä myös eri vaaleissa eri tavoin määritelty vaalikelpoisuus.

Etelä-Suomessa asettuminen ehdolle toiseen vaalipiiriin on tavallisempaa kuin Pohjois-Suomessa. Esimerkiksi liikkuvuus Helsingin ja Uudenmaan vaalipiirien välillä on yleistä. Pohjoisessa liikkuvuutta vaalipiirirajan yli ei ole niin paljon ja myös tämän mahdollisuuden lainmukaisuus on jäänyt tuntemattomammaksi.

Asettumisella ehdokkaaksi toisessa vaalipiirissä kuin oma asuinpaikka on, on aina perusteensa. Päätös voi perustua valtakunnalliseen tunnettuuteen tai siihen että on syntynyt ja/tai asunut pitkään toisen vaalipiirin alueella. Perusteena voi olla myös liikkuminen työn vuoksi yli vaalipiirirajojen, mikä on tilanne omalla kohdallani.

Olen työskennellyt vuodesta 1998 eri verkosto-organisaatioissa ja edustanut työssäni laajemmin koko Pohjois-Suomea Lappi mukaan lukien.  Vuosien mittaan Lappi on tullut minulle tutuksi. En tässä lähde avaamaan sen tarkemmin yhteyksiäni Lappiin. Se on toisten kirjoitusten aihe. Sen sijaan voin todeta olevani ja olleeni jo vuosien ajan koko Pohjois-Suomen edustaja – myös yli Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin välisen vaalipiirirajan.

 

Terveisin

Anna-Liisa

 

Perustuslaki

Vaalilaki

Rajoja ja rajojen ylityksiä -blogikirjoitus

Alkuperäislähde: http://www.anna-liisalamsa.com/?x175213=305013 Artikkelin kirjoittaja: Anna-Liisa Lamsa Artikkelin kategor: Blogit

Omaiset hoitajina

4.1.2015

Arvioiden mukaan Suomessa on noin 350 000 omaishoitajaa ja omaishoito on yhä kasvava järjestelmä. Se ei ole kuitenkaan vakiinnuttanut paikkaansa osana kuntien palvelujärjestelmää. Monet omaishoitajista eivät saa omaishoidon tukea, vaikka heidän hoidettavanaan olevan omaisen hoivan tarve on ilmeinen, eikä omainen selviydy arjessaan omatoimisesti. Myöskään omaishoitajan vapaan aikainen hoito ei toimi aina ja kaikkialla asianmukaisella tavalla.

Omaishoidon tuki perustuu lakiin (Laki 937/2005). Tästä huolimatta eri kunnissa asuvat eivät ole tukea tarvitessaan tasavertaisessa asemassa. Tuki saatetaan evätä jo ennen varsinaista hakua, kun tukimahdollisuutta tiedustelevalle omaishoitajalle kerrotaan, ettei hänellä ole oikeutta tukeen. Tätä näkemystä saatetaan perustella sillä, että hoidettava omainen käyttää myös kotisairaanhoidon palveluja. Kotisairaanhoitajan käynti kaksi-kolme kertaa viikossa ei kuitenkaan riitä vastaamaan jatkuvaa hoitoa tarvitsevan avun tarpeisiin, vaan suurin osa hoitotyöstä jää omaishoitajalle. Usein kuntien omaishoidontukeen varaamat määrärahat myös loppuvat kesken vuoden.

Moni omaishoitaja hoitaa läheistään palkkatyön ohella.  Mikäli hoidettava omainen on omaishoidon tuen piirissä, on heillä oikeus vapaisiin. Esimerkiksi kotisairaanhoidon kautta saatava apu ei kuitenkaan ole aina riittävää. Kohtuullisena ei voida pitää tilannetta, jossa yksin asuva ja aamulla ylösnousemisessa apua tarvitseva ikäihminen joutuu odottamaan kotisairaanhoidon käyntiä puolille päivin. Omaishoidon tuen ulkopuolella olevat eivät välttämättä edes saa tilapäisapua, vaan vapaan aikainen hoito on järjestettävä itse.

Väestön ikääntymisen myötä myös hoivaa tarvitsevien ikäihmisten määrä kasvaa. Ikäihmisten ohella hoivaa tarvitsevat myös ne, jotka eivät vamman tai sairauden vuoksi selviydy arjessaan omatoimisesti olivatpa he minkä ikäisiä tahansa. Asetettujen tavoitteiden mukaan tulevaisuudessa vain harva ikäihminen tai sairauden tai vamman vuoksi hoivaa tarvitseva asuu laitoksessa. Tämä on myös ihmisten omien toiveiden mukaista. Useimmat haluavat asua kotonaan, mikäli se on mahdollista. Omaishoidolla voidaan mahdollistaa kotona asuminen ja siirtää tarvetta kalliimpiin hoitomuotoihin. Tämä edellyttää kuitenkin omaishoidon aseman vakiinnuttamista ja sitä, että tukea on myös saatavissa tarvittaessa.

Omaishoitajat tekevät yhteiskunnallisesti arvokasta työtä.  Vuonna 2013 jo pelkästään omaishoidontuen piirissä olevat omaishoitajat säästivät yhteiskunnan varoja 1,1 miljardia euroa vuodessa.  Kun tämän lisäksi huomioidaan omaishoidon tuen ulkopuolella olevien, mutta apua päivittäisissä toimissaan tarvitsevien tekemä työ, puhutaan todella merkittävistä säästöistä.  Jotta omaishoitajat jaksaisivat myös jatkossa tehdä arvokasta työtään myös jatkossa, on omaishoidon asema osana kuntien palvelujärjestelmää vakiinnutettava ja tuen kriteerit yhtenäistettävä niin, että omaishoitajat saavat sen tuen, joka heille kuuluu.

 

Terveisin

 

Anna-Liisa

Alkuperäislähde: http://www.anna-liisalamsa.com/?x175213=301843 Artikkelin kirjoittaja: Anna-Liisa Lamsa Artikkelin kategor: Blogit

Rajoja ja rajojen ylityksiä

23.11.2014

Monille voi olla yllätys, että olen Pohjois-Pohjanmaan sijaan eduskuntavaaliehdokkaana Lapin piirissä. Tein kuitenkin puolitoista kuukautta sitten valintani ja vastasin Lapin kutsuun.

Valintani ei ollut niin yllättävä kuin pinnalta voi näyttää. Kun aloitin vuonna 1998 Nuorisotutkimusverkoston tutkijana, olin verkostossa ainoa tutkija Jyväskylän pohjoispuolelta. Vuosituhannen alussa Humakissa työskennellessäni tieni vei usein Tornion yksikköön, jossa meni välillä kesäisiä viikonloppujakin yhteisen työn äärellä kesän opetuksettomasta jaksosta huolimatta. Pian kahdentoista vuoden ajan olen työskennellyt Ammattiopisto Luovissa (aik. Merikosken ammatillinen koulutuskeskus) ja usein olen kääntänyt auton keulan pohjoiseen vieraillakseni Luovin pohjoisissa toimipisteissä ja osallistuakseni Lapin oppilaitosten kanssa yhteisiin projekteihin. Olenkin jo liki kahdenkymmenen vuoden aikana tehnyt töitä verkosto-organisaatioissa, joissa olen edustanut tavalla tai toisella Pohjois-Suomea laajemmin kuin vain Oulun tai Pohjois-Pohjanmaan näkökulmasta.

Eri työtehtävien puitteissa ja niiden ohella olen parin vuosikymmenen ajan kiertänyt maata luennoijana ja usein luentomatkani ovat suuntautuneet Lappiin. Luentomatkoillani olen kierrellyt Lappia käyden niin Rovaniemellä, Kemissä, Torniossa, Keminmaalla, Kemijärvellä, Sodankylässä, Ylitorniolla kuin Kolarissakin. Lisäksi lappilaisia on osallistunut useille verkon kautta pitämilleni luennoille. Pitkien välimatkojen mukanaan tuomat haasteet olivat yhtenä lähtökohtana myös verkon kautta välitettävän Opettajuuden haasteet -studia generalia luentosarjan eli nykyisten Erkkaa verkossa verkkoluentojen synnyssä.   Luentosarja sai alkunsa Rovaniemellä oppilaitosjohdon päivillä käymistäni keskusteluista. Alun alkaen tavoitteena oli kehittää opetusalan täydennyskoulutusmuoto, joka palvelee erityisesti harvaan asuttujen seutujen oppilaitoksia Pohjois- ja Itä-Suomessa.  Uudet tekniset ratkaisut ovat mahdollistaneet luentojen lähettämisen yhä useammille paikkakunnille, joista monet ovat Lapin alueella.

Lapin alueen koulutuksen haasteisiin sain tutustua myös muutama vuosi sitten Ylitornion toisen asteen koulutusstrategiaa kootessani. Strategiaa kirjoittaessani perehdyin Lapin väestökehitystä ja työllisyyttä koskeviin tilastotietoihin. Tilastotietoja täydensivät kyselyillä ja haastatteluilla kerätyt tiedot. Niiden kautta minulle avautui näkökulmia väestön ikärakenteen ja elinkeinorakenteen muutosten mukanaan tuomiin haasteisiin, mutta myös kehittämismahdollisuuksiin.

Yhteyteni Lappiin eivät rajoitu työn kautta muodostuneisiin yhteyksiin. Rovaniemi on ollut minulle opiskelukaupunki niin 1980-luvun lopulla suorittaessani maisterintutkintoon sisältyviä sosiaalipolitiikan sivuaineopintoja kuin nykyisin tehdessäni sosiaalipolitiikan väitöskirjaa.  Aiemmassa kasvatustieteen väitöksessäni vastaväittäjä oli Lapin yliopistosta. Jo nuoruusvuosina hakeuduin kotikunnan rippileirin sijaan hiihtorippikouluun Savukoskelle ja kirjoitusten jälkeisenä kesänä lähdin ulkomaisen vieraani kanssa patikkaretkelle Kemijärvelle. Parin viime vuoden aikana olen käynyt Lapissa myös politiikan puitteissa ja ollut puheenvuoron pitäjänä Tornion Kokoomusnaisten puutarhajuhlissa ja Lapin Lastenliiton järjestämässä Ei Hullumpi -seminaarissa.

Valinnoilla on perustelunsa. Niin on myös omalla päätökselläni asettua eduskuntavaaliehdokkaaksi naapurimaakunnassa.  Itselleni maantieteellinen raja Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin välillä ei ole ongelma.  Oikeastaan se ei ole minulle raja ollenkaan, vaan esimerkiksi kansainvälisissä yhteyksissä kerron aina olevani Pohjois-Suomesta. Etelä-Suomessa asettuminen ehdokkaaksi toisessa vaalipiirissä on tavallisempaa kuin pohjoisessa. Joskus on kuitenkin hyvä ylittää rajoja ja tehdä jotakin tavanomaisesta poikkeavaa. 

Tästä alkaa 146 päivän matka kohti huhtikuista h-hetkeä ja eduskuntavaaleja. Matkan aikana tulen kiertelemään Lappia ja ylittämään maakunnan rajan ja kuntarajoja. Jos satut olemaan seudulla siellä päin liikkuessani, tule moikkaamaan ja kertomaan omia näkemyksiäsi Lapin tulevaisuudesta ja siitä, mitä asioille tulisi tehdä.

 

Terveisin

Anna-Liisa

Alkuperäislähde: http://www.anna-liisalamsa.com/?x175213=293567 Artikkelin kirjoittaja: Anna-Liisa Lamsa Artikkelin kategor: Blogit

Asiakaspalvelua, kiitos!

“Vaihteessamme on juuri nyt ruuhkaa, odottakaa sulkematta puhelinta”. “Tämä aika oli varattu vain yhdelle asialle. Toisen asian hoitaaksenne, teidän täytyy varata uusi aika.”

Edellä oleva voi kuulostaa tutulta, jos olet asioinut vaikkapa terveysasemalla, sairaalan yhteispäivystyksessä tai poliisin lupapalveluissa. Puhelinyhteyden saaminen ajanvaraukseen on usein aikaa vievää, aikaa ei välttämättä saa kuin vasta viikkojen (tai kuukausien) päähän ja sitten kun palvelua saa, voi myös sen laadussa olla parantamisen varaa.

Monet ovat ne kerrat, jolloin olen yrittänyt aamulla saada puhelinyhteyttä terveysasemalle. Toisinaan olen jättänyt ajanvaraukseen soittopyynnön, mutta lähtenyt potilaan kanssa siitä huolimatta myös paikanpäälle jonottamaan. Aamu kahdeksan jälkeen jätettyyn soittopyyntöön en ole välttämättä saanut vastausta puoleen päivään mennessä. Myös terveysasemalla ajanvaraukseen olemme usein joutuneet jonottamaan useamman tunnin ja jonotuksen jälkeen päässeet vasta sairaanhoitajalle, joka on todennut lääkäriajan olevan tarpeellinen. Näin siitä huolimatta, ettei moiseen jonotukseen ryhtyisi, jollei lääkärikäynnille olisi todella tarvetta.

Terveysasemalla, sairaalan yhteispäivystyksessä, poliisin lupapalveluissa ja myös muiden julkisten palveluiden odotushuoneissa istuessani olen seurannut työntekijöiden toimintaa. Monta kertaa olen miettinyt, miten toiminnasta näyttää puuttuvan tekemisen meininki. Yksittäisten asiakkaiden palvelemiseen menee aikaa puoli tuntia, jollei pidempäänkin. Jos työntekijä joutuu hakemaan välillä jotakin papereita, myös tämä tapahtuu verkkaisesti. En tiedä, onko kohdalleni sattunut poikkeuksellisen monia työhönsä leipääntyneitä ja työnilon menettäneitä asiakaspalvelijoita vai mistä toistuvat havainnot kertovat. En ole kuitenkaan voinut välttyä ajatukselta, ettei asiakaspalvelussa ole aina kaikki kohdallaan.

Aina ei voida ylipäätään puhua asiakaspalvelusta. Yhteispäivystykseen soittaessa voi saada vastauksen, että eikö tämä asia voisi odottaa huomiseen ja ettekö voisi mennä aamulla omalle terveysasemalle. Myös lääkäriajan tarve ylipäätään voidaan asettaa kyseenalaiseksi, jollet onnistu todistamaan, että nyt on tosi kyseessä. Poliisin lupapalveluissa puolestaan on tarpeen varata jokaiselle perheenjäsenelle ja jokaiselle erilliselle lupahakemukselle oma aikansa, vaikka asiat saisi hoidettua yhdelläkin ajalla. Luonnollisestikaan ylimääräiset asiat eivät saa viedä yliaikaa, mutta tämä ei ole peruste sille, että aina täytyisi olla erillinen aika jokaiselle asialle varattuna.

Asiakaspalvelun laadulla on vaikutus palveluntarjoajan imagoon. Kokemusteni mukaan esimerkiksi vakuutusyhtiöiden asiakaspalvelu on parantunut aiempiin vuosiin verrattuna. Hyvää asiakaspalvelu on, kun asiakas kokee saaneensa palvelua. Parhaimmillaan jopa silloin, kun kyseinen palvelupiste ei pysty auttamaan, mutta se pystyy kuitenkin neuvomaan, mistä palvelua on saatavilla. Tämä voisi kai olla tavoitteena kaikissa asiakaspalveluissa myös julkisella sektorilla.

Terveisin

Anna-Liisa

 

Alkuperäislähde: http://www.anna-liisalamsa.com/?x175213=284638 Artikkelin kirjoittaja: Anna-Liisa Lamsa Artikkelin kategor: Blogit

Oppivelvollisuus

Julkisuudessa on viime aikoina keskusteltu eri yhteyksissä oppivelvollisuudesta. Huomion kohteena on ollut toisaalta oppivelvollisuuden jatkaminen loppupäästä vuodella, toisaalta poikien oppivelvollisuuden aloituksen siirtäminen 2-3 vuotta myöhemmäksi. Aiheeseen liittyvää keskustelua seuratessani olen jäänyt kaipaamaan lasten ja nuorten kehityksen ja koulumaailman todellisuuden tuntemiseen pohjautuvia asiaperusteluja.

Suurin osa lapsista aloittaa koulunsa sinä vuonna, kun he täyttävät 7 vuotta. Lasten kehitysikä kuitenkin vaihtelee tuossa vaiheessa neljästä kahteentoista vuoteen. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että joku koulun aloittavista käyttäisi aikansa mieluummin leikkeihin kuin pulpetissa istumiseen ja kynä-paperitehtäviin. Koulukypsyyden näkökulmasta riskiryhmään kuuluvat erityisesti loppuvuodesta syntyneet pojat. Käytännössä asia ei ole kuitenkaan yksioikoinen, eikä ratkaisu löydy poikien oppivelvollisuuden alun siirtämisestä myöhempään ikään.

Pojat eivät ole homogeeninen ryhmä. Vaikka koululykkäystä saavat löytyvät useammin poikien joukosta, myös kehitysiältään ikäisiään edellä olevista monet ovat poikia. He voivat jo koulua aloittaessaan puhua prosenteista ja olla kiinnostuneita maailmankaikkeuden ihmeellisyyksistä. Poikien koulun aloittamisen lykkäys 2-3 vuodella on kyseenalainen ratkaisu myös lukemaanoppimisen motivaation ja  herkkyysiän näkökulmista. Lukemaan oppimisen motivaatio on monilla lapsilla korkeimmillaan jo hieman ennen koulun aloitusta 5-6-vuotiaana ja tuolloin on myös lukemaan oppimisen herkkyysikä. Lukemaan oppimisen herkkyysikä ja myös motivaatio ovat jo nykyisin voineet mennä ohi koulun aloitukseen mennessä.  Siihen ei koulunkäynnin aloittamisen siirto myöhemmäksi tuo apua.

Koulusuhteen muotoutumisen kannalta pari ensimmäistä kouluvuotta ovat ratkaisevia. Useimmat lapset tulevat kouluun innokkaina, mutta osa heistä menettää kiinnostuksensa koulunkäyntiin jo parin ensimmäisen vuoden aikana. Jo koulunkäynnin alkuvaiheessa muotoutuva perusasennoituminen koulunkäyntiin on varsin pysyvä. Siksi ei olekaan aivan sama, miten koulu kohtaa lapset yksilöllisine edellytyksineen.

Osalle lapsista koulussa vaadittavat asiat voivat olla liian vaikeita, jolloin he oppivat lähinnä olevansa muita huonompia. Sama vaikutus on, jos heille annetaan onnistumisen kokemusten takaamiseksi korostetun helppoja tehtäviä. Lapsi, joka koulun aloittaessaan osaa lukemisen ja laskemisen alkeet voi puolestaan kokea, ettei koululla ole hänelle juuri annettavaa. Hän voi varhaisina kouluvuosina oppia lähinnä sen, ettei hänen ole tarpeen tehdä töitä oppimisen eteen ja hänen oppimistaitonsa voivat jäädä kehittymättä. Kun oppiminen ei myöhempinä kouluvuosina sujukaan enää tuosta vaan, ei hän välttämättä tiedä, mitä tehdä ja kuinka toimia,

Lapset haluavat haasteita, eivät helppoa menestystä. Oikein asetetut, kunkin oppilaan yksilölliset edellytykset huomioivat tavoitteet ovat hieman sen yläpuolella, mitä hän jo osaa. Myös oppimisenriemu pohjautuu siihen, että pystyy tekemään jotakin, mitä ei hetki aiemmin osannut, eikä välttämättä edes uskonut oppivansa. Opetustyötä itse tehneenä en väitä, että oppilaiden yksilöllisten edellytysten huomioiminen olisi heterogeenisissa lapsiryhmissä helppoa. En kuitenkaan pidä sitä mahdottomanakaan – ainakaan tiettyyn rajaan saakka.

Koulumotivaatiota koskevissa tutkimuksissa on todettu, että oppilaiden motivoitumattomuus tietyn aineen opintoihin ei ole yhteydessä niinkään opetettavaan aineeseen kuin siihen, miten sitä opetetaan. Kyse on paitsi opetuksen eriyttämisestä myös erilaisista pedagogisista ratkaisuista. Nämä ratkaisut voivat olla monenlaisia, oppilasryhmä ja myös opettajan persoonallisuus huomioiden.

Koulun aloituksen jälkeen oleellista on, miten erilaiset oppilaat saadaan pysymään mukana. Erityisen tärkeitä ovat erilaiset muutosvaiheet, kuten opettajan vaihdos, uuden oppiaineen opintojen aloittaminen tai siirtymä koulutusasteelta toiselle. Koulun aloituksen tavoin niissä on kyse uusista tilanteista, joissa saaduista kokemuksista muodostuu herkästi suodatin, joka vaikuttaa myöhempiin kokemuksiin.  Muutokset voivat olla positiivisia. Valitettavan usein ne ovat kuitenkin negatiivisia ja näkyvät alisuoriutumisena ja koulumotivaation puutteena viimeistään yläkouluvaiheessa.

Oppivelvollisuutta on esitetty pidennettäväksi yhdellä vuodella. Esitystä on perusteltu sillä, että näin varmistetaan koulutuspaikka kaikille peruskoulun päättäville. Tämä tavoite on sisältynyt jo vuoden 2013 alussa voimaan tulleeseen nuorten yhteiskuntatakuuseen. Peruskoulun jälkeisen ensimmäisen opiskeluvuoden muuttaminen pakolliseksi ei tuo koulumotivaatiota niille, joilla ei ole ollut sitä peruskoulun päättövaiheessakaan. Oppivelvollisuuden pidentäminen ei takaa myöskään sitä, että nuori saa opiskelupaikan juuri haluamaltaan alalta ja oppilaitoksesta. Tähän ratkaisuksi on esitetty vaille opiskelupaikkaa jäävien nuorten ohjaamista kymppiluokille, valmistavaan koulutukseen tai työpajoille. Myös  tämä tavoite on sisältynyt jo nuorten yhteiskuntatakuuseen.

Mitä uutta oppivelvollisuusiän pidentäminen sitten tuo mukanaan? Kun oppivelvollisuus pitenee vuodella, ovat kaikki peruskoulun päättävät velvollisia hakemaan peruskoulun jälkeiseen koulutukseen, ottamaan opiskelupaikan vastaan ja pysymään koulutuksessa vähintään ensimmäisen vuoden ajan. Toisaalta oppivelvollisuuden pidentäminen pidentää myös nuorten oikeutta maksuttomaan koulutukseen. Arviot oppivelvollisuuden pidentämisen kustannuksista vaihtelevat 15 miljoonasta aina 100 miljoonan kuluihin vuodessa. Pelkona on myös, että oppivelvollisuuden pidentämiseen varattu määräraha ei riitä kattamaan kustannuksia, vaan viime kädessä kulut jäävät koulutuksen järjestäjien maksettaviksi. Toisen asteen koulutuksen rahoitusleikkaukset eivät ainakaan helpota tilannetta.

Koko ikäluokan oppivelvollisuuden pidentämistä on perusteltu sillä, että emme voi tietää, ketkä ovat ne 4000-8000 nuorta, jotka joka vuosi tippuvat. Tästä rohkenen olla eri mieltä. Ne, joilla opiskelumotivaatio on hakusessa jo peruskoulun viimeisinä vuosina, ovat tunnistettavissa. Monet heistä alisuoriutuvat peruskoulussa, mikä kaventaa heidän valinnanmahdollisuuksiaan toisen asteen koulutuksessa. Pääseminen itseä kiinnostavalle alalle ei välttämättä onnistu.  Oppivelvollisuuden pidentäminen ei motivoi koulutukseen, joka ei muuten kiinnosta. Nykyisellään kaikki nuoret eivät ole ylipäätään motivoituneita jatkamaan koulutusta peruskoulun jälkeen, olipa se pakollista tai ei.

Oppivelvollisuuden pidentämistä on perusteltu myös sillä, etteivät yksilölliset tukitoimet ole tehonneet. Mikään ei takaa, että oppivelvollisuuden pidentäminen olisi sen tehokkaampi keino koulutuksellisen syrjäytymisen ja työmarkkinoilta syrjäytymisen ehkäisyssä. Vaikka oppivelvollisuus pakottaa nuoret pysymään koulun kirjoilla yhden vuoden pidempään, se ei sinänsä lisää opiskelumotivaatiota ja saa  nuoria suorittamaan toisen asteen opintojaan loppuun. Jos mitään muuta ei tehdä, siirtyy ongelma herkästi vain vuodella eteenpäin ja meillä on edelleenkin joukko nuoria vailla toisen asteen koulutusta ja vaarassa jäädä työmarkkinoiden ulkopuolelle.

Nuorten syrjäytymisen ehkäisy on tavoitteena kannatettava. En ole kuitenkaan mitenkään vakuuttunut, että oppivelvollisuuden pidentäminen on oikea keino siihen. Sen sijaan on syytä pohtia, mitä pitäisi tehdä jotta osa lapsista ei menetäisi kiinnostustaan koulunkäyntiin jo varhaisina kouluvuosinaan. Koulutuksen keskeyttämistä koskevissa tutkimuksissa on puolestaan korostunut ohjauksen merkitys koulupudokkuuden ehkäisyssä. Tätä työtä tehdään jo nyt. Ohjausta voidaan kuitenkin vielä tehostaa ja etsiä keinoja, miten ohjaus tavoittaisi nykyistä paremmin heti peruskoulun jälkeen tai toisen asteen opintojen alkuvaiheessa koulutuksesta putoamisen vaarassa olevat.

Koulutuksen keskeyttäminen ja nuorisotyöttömyys eivät ole ainoastaan Suomen ongelma. Monissa muissa maissa painitaan vastaavien ongelmien kanssa oppivelvollisuuden pituudesta riippumatta. Kyse on monisyisestä ongelmasta, jonka kattava käsittely yhdessä kirjoituksessa on mahdotonta. Joitakin käydyssä keskustelussa vähälle huoliolle jääneitä näkökulmia se voi kuitenkin avata. Aiheen käsittely jatkuu varmasti vielä eri yhteyksissä ja ehkäpä itsekin jatkan sen pohdintaa toisella kertaa.

Terveisin

Anna-Liisa

 

Kommenttipuheenvuoro blogikirjoitukseen Uudessa Suomessa

 

 

 

Alkuperäislähde: http://www.anna-liisalamsa.com/?x175213=281797 Artikkelin kirjoittaja: Anna-Liisa Lamsa Artikkelin kategor: Blogit